Taistelussa testatut tekniikat ja modernit harjoittelumenetelmät

Edellisessä blogikirjoituksessani jaoin Bernsteinin löydön toistoista ilman toistoja, jonka mukaan taidon oppiaksemme harjoittelussa pitäisi pyrkiä toistamaan tietyn liikeradan, eli tekniikan, sijasta haluttu lopputulos. Mitä meidän silloin pitäisi tehdä lajitekniikoille ja niiden harjoittelulle?

Lyhyesti ja yksinkertaisesti sanottuna taitavuutta kehittävä harjoittelu muuntaa tekniikan ratkaisusta ratkottavaksi ongelmaksi. Helpommin toki sanottu kuin tehty. Tekemisen kautta kertynyt käytännön kokemus yhdistettynä käsitteelliseen tietoon tekee siitä kuitenkin mahdollista. 

Käytetään esimerkkinä Albert Deukerin ja hänen kollegoidensa erinomaista tutkimusta: “Harjoittele pelatessasi”. Perinteisesti teknisiä taitoja harjoitellaan ensin “tositoiminnasta” eli itse tekemisestä erillään. Ajatellaan, että näin täytyy toimia, jotta taidot saadaan ensin omaksuttua riittävän hyvin ja oikealla tavalla, minkä jälkeen niitä voidaan soveltaa tositoimintaan. Deuker ja kumppanit päättivät kuitenkin selvittää, onko taitoja tosiaan tarpeen harjoitella ensin eristetysti, vai voisiko ne oppia yhtä hyvin tositoiminnassa, eli käytännössä pelin tai leikin kautta. Opittavaksi taidoksi he valitsivat syöttämisen jalkapallossa.

He rekrytoivat tutkimukseensa neljäkymmentä 9–11 -vuotiasta poikaa saksalaisesta amatööriseurasta. Pojat jaettiin kolmeen eri ryhmään:

1. Peliryhmä, joka harjoitteli syöttämistä sen kehittämiseen suunniteltujen pienpelien kautta. Valmentaja suunnitteli ja ohjeisti pelin, mutta palaute ja käytetty syöttötekniikka syntyivät itse pelissä. Thainyrkkeilyssä tällaista harjoittelua voisi verrata läpsylittojen ja leikkisän sparrin kaltaisiin harjoitteisiin, joissa on selkeä, rajattu tehtävä ja rajatut toimintamahdollisuudet (videoita löytyy seuramme Instagramista). 

   
   

2. Harjoitteluryhmä, joka käytti Saksan jalkapalloliiton suositusten mukaisia syöttötaidon kehittämisdrillejä pelaamisesta irrallaan, missä valmentajan palaute ja ohjeet olivat keskiössä. Tätä voisi verrata thainyrkkeilyssä kaikenlaiseen “käsikirjoitettuun” kiertopotkujen toistamiseen, joka tehdään ilman parin aktiivista vastatoimintaa ja niin, että valmentaja tulee antamaan palautetta ja opastamaan, miten kiertopotku kuuluu tehdä. Esimerkkeinä on kiertopotkuharjoittelu varjonyrkkeillen, säkkiin, pädeihin ja parin suojaukseen “hollantilaistyyliin”. 

   
   

3. Kontrolliryhmä, joka jatkoi harjoittelua valmentajansa kanssa kuten ennenkin. Tämä ryhmä muodostettiin seuran huomattavasti korkeampitaitoisista pelaajista, joita ei voitu verrata kahteen muuhun ryhmään. He pelasivat yhtä sarjaa korkeammalla tasolla. 

Harjoittelujakso kesti viisi viikkoa. Taitotaso testattiin sitä ennen ja sen jälkeen, jotta oppimista voitiin vertailla. Miten pojat sitten pärjäsivät?

Kuva 1. Testitulokset eri ryhmille ennen (PRE) tutkimusta, sen jälkeen (POST) ja oppimisen pysyvyyttä mittaavassa testissä (RETENTION). Mitä alhaisempi aika, sitä parempi. Lähde: Deuker ym. (2024)

Tulokset yllättivät jopa itse tutkijat. Ensinnäkin sekä peli- että harjoitteluryhmä paransivat testitulostaan merkittävästi ja kutakuinkin yhtä paljon. Toisin sanoen pelaamisesta irroitettu syöttämisen harjoittelu ei ollut tarpeen teknisen syöttötaidon oppimiseksi. Thainyrkkeilyyn käännettynä voit oppia kiertopotkutekniikan yhtä hyvin harjoittelemalla aktiivista paria vastaan kuin pädeihinkin.

Toiseksi peliryhmässä oppimistulokset olivat pysyvämpiä kuin harjoitteluryhmässä. Itse asiassa harjoitteluryhmässä oppimistulokset alkoivat jopa valua kohti lähtötasoa, joka mitattiin ennen harjoittelujaksoa. Peliryhmän oppimistulokset eivät puolestaan hiipuneet ajan myötä. Thainyrkkeilyyn käännettynä aktiivista paria vastaan harjoiteltua kiertopotkutaitoa ei “menetä” samalla tavalla kuin tyypillinen pädien tai säkin tai passiivisen parin suojaukseen potkiminen. (Pädeihin ja säkkiin potkimisestakin voi kyllä tehdä kehittävämpää variointia lisäämällä, mutta sitä näkee harvoin. Kirjoitan siitä myöhemmin.)

Vielä ällistyttävämpää on se, että peliryhmä sai tuloksensa aikaan tekemällä puolet vähemmän toistoja kuin harjoitteluryhmä! Tutkijat siis olivat laskeneet, kuinka paljon syöttöjä molemmissa ryhmissä suoritettiin harjoittelujakson aikana, mistä kävi ilmi, että peliryhmän harjoittelussa syötettiin puolet vähemmän kuin harjoitteluryhmässä. Toisin sanoen pelin kautta opittuna yksittäinen toisto oli kaksinkertainen oppimisvaikutukseltaan ja oppimistulokset olivat pysyvämmät.

Siitäkin huolimatta tämän vertailun ehkä yllättävin puoli oli, että peliryhmä pärjäsi vertailussa näin hyvin, vaikka itse testin asetelma suosi harjoitteluryhmää. Nimittäin syöttötaitoa mittaava testi oli hyvin kaukana käytännön pelaamisesta ja lähellä kontrolloitua laboratorioasetelmaa, kuten harjoitteluryhmän harjoitteetkin. Käytännössä testiasetelmassa oli kaksi vastakkaista seinää, joihin pallo piti syöttää 12 kertaa niin nopeasti kuin pystyi (kuva 2). 

Kuva 2. Syöttötaitoa mittaavan testin asetelma. Lähde: Deuker ym. (2024)

Tällainen testiasetelma vastaa sitä, jos testaisimme kamppailijoita nyrkkeilysäkkiä vastaan verrattuna toista kamppailijaa vastaan. 

On kuitenkin tärkeä huomioida, ettei pelin kautta oppiminen tarkoittanut, että osallistujat vain pelasivat jalkapalloa, kuten otteluissa. Siksi ei voida tehdä kamppailulajienkaan näkökulmasta sellaista johtopäätöstä, että vapaalla sparraamisella saataisiin samat oppismisvaikutukset. Nimittäin oppimisvaikutus perustui sille, että valmentajat suunnittelivat pienpelejä syöttämisen oppimista varten. He käänsivät syöttötekniikan opetettavasta ratkaisusta ratkottavaksi ongelmaksi, kuten tekstin alussa esitin. Miten he sen tekivät? 

He asettivat pelaajille erilaisia tavoitteita ja manipuloivat rajoitteita. Sen sijaan valmentajien ohjeistus oli koko viiden viikon ajan periaatteeltaan sama: 

"Pelaa vastustajasi yli, läpi tai ympäri." "Pitäkää pallo hallussanne joukkueena ja estäkää vastustajaa saamasta palloa." 

Tämän ohjeistuksen sisällä asetettiin puolestaan seuraavia tavoitteita: 

• “Kumpi joukkue tekee eniten syöttöjä putkeen?” 

• “Kumpi joukkue pelaa vastustajaansa paremmin mahdollisimman usein?”

• “Pallonhallinta vs. maalinteko. Toinen joukkue saa pisteitä pallonhallinnasta (5 syöttöä = 1 piste), toinen joukkue saa pisteitä maalinteosta. Kumpi joukkue saa enemmän pisteitä?

• “Pallonhallinta maalintekoon: Maalin tekemiseksi joukkueen on ensin pelattava 5 syöttöä. Kumpi joukkue tekee enemmän maaleja?”

Lisäksi manipuoloitiin esimerkiksi seuraavia rajoitteita

• Kentän koon pienentäminen vastustajien paineen tehostamiseksi.

• Pallokontaktien määrä on säädelty (enintään kolme). Pelaajien on kokeiltava yhdistelmäpeliään eli kombinaatioita pallon siirtelyssä pelaajalta toiselle, koska he eivät voi kuljetella palloa (max. kolme kosketusta).

• Neutraalit pelaajat helpottavat kombinaatioita palloa hallussaan pitävälle joukkueelle; puolueeton pelaaja ei saa tehdä maalia, joten pelaajien on etsittävä vapaa maalintekopaikka yhdistelmäpelillä.

Kaikki edellä mainittu loi painetta ja kannusti pelaajia keskittymään syöttöihin enemmän kuin mitä normaalissa pelissä joutuisi. Missään ei silti ohjeistettu, miten syöttö pitäisi tehdä. Sen sijaan pienpelit tarjosivat rikkaan oppimisympäristön syöttämisen oppimiselle. He saivat toistoja ilman toistoja, kuten Bernstein sanoisi. (Oppimisympäristöjen suunnitteluun tosin sisältyy paljon enemmän niin tiedettä kuin taidettakin, minkä parempi käsittely joudutaan jättämään toiseen tekstiin.)

Thainyrkkeilyyn ja ylipäänsä kamppailuun käännettynä voimme ottaa tästä ja muista vastaavista tutkimuksista (esim. tämä) hyvää mallia. Adam Singer, Scott Sievewright ja Greg Souders ovat puolestaan hyviä esimerkkejä MMA-valmentajista, jotka ovat ottaneet nämä opit onnistuneesti käyttöön saleillansa. Olen myös itse harjoitellut tätä metodologiaa viimeiset kolme vuotta salillamme ja aloittanut sen kouluttamisen muille ohjaajillemme. 

Oppimisympäristöjä, kuten pienpelejä, suunnittelemalla voidaan myös itsepuolustuksessa ja kamppailussa, kuten thainyrkkeilyssä saada pysyviä tuloksia tositoiminnan kaltaisella harjoittelulla, eristettyjen harjoitteiden sijasta. Näin saadaan vietyä taistelussa testatut tekniikat takaisin taisteluun. Tositoiminnan harjoittelu on sitä paitsi myös tosi hauskaa!

• 

• 

–Dani Warnicki