Myytti oikeasta tekniikasta
“Kiertopotkusi oli heikko, koska et kiertänyt tukijalkaasi riittävästi. Kierto jäi 45 astetta vajaaksi.” Yhteen aikaan saatoin tehdä tällaisia havaintoja valmennettavistani. Taitolajeissa, kuten taistelu- ja kamppailulajeissa oikean tekniikan oppiminen ja hiominen on saavuttanut niin pyhän aseman, että se voidaan rinnastaa totuuden löytämiseksi valheiden seasta. Netti ja some ovat täynnä tekniikka-analyyseja ja -ohjeita sekä taistelua erilaisten tekniikoiden toimivuudesta. Myös suurin osa taistelu- ja kamppailulajeista perustuu täysin erilaisten tekniikoiden opettelulle. Tekniikat ovat kuin yksittäisiä avaimia, joita voi kerätä avainnippuun. Mitä enemmän avaimia omistaa, sitä useamman lukon voi avata. Miten silloin kävisi, jos kaikki lukot olisivatkin joka ikinen hetki erilaisia, eikä sama lukko esiintyisi ikinä kahdesti?
Sata vuotta sitten itseoppinut neuvostoliittolainen tutkija Nikolai Bernstein (1896–1966) sai tehtäväkseen selvittää, miksi kokeneet sepät (kokeneet) osuvat vasarallaan paremmin talttaan ja onnistuvat leikkaamaan sillä peltiä nopeasti ja tarkasti, kun taas noviisit osuivat hieman sinne tänne? Oletuksena oli, että noviisit eivät vielä olleet oppineet vielä toistamaan o
ikeaa vasarointitekniikkaa.
Bernstein halusi kuitenkin nähdä omin silmin ja todistaa, pitikö oletus paikkansa. Tuohon aikaan, 1920-luvulla, se ei ollut todellakaan yksinkertainen tehtävä. Oli toki mahdollista mennä paikan päälle katsomaan ja arvioida omin silmin, mikä on asian laita. Mutta miten kerätä luotettava todistusaineisto, joka voidaan esittää muille? Neuvokkaana henkilönä Bernstein keksi kiinnittää hehkulamppuja kokeneen ja noviisin sepän kehon ja vasaroiden avainkohtiin ja kuvata heidän työskentelyään keskipitkällä valotusajalla. Tuloksena saatiin kuvia, joissa seppien käsien ja vasaroiden liikeradat näkyivät joko yhtenäisinä tai katkoviivaisina valojuovina.
Kuva 1. Lamput sijoitettuna henkilöön ja vasaraan.
Kuva 2. Esimerkki yhden vasaraniskun syklogramista.
Kuva 3. Bernsteinin kuvausasetelma.
Lähde: Bernstein, 2020.
Mitä kuvista sitten kävi ilmi? Noviisin kohdalla ennakko-oletukset osuivat oikeaan: vasaroinnin tulokset vaihtelivat, koska myös vasaroinnin liikerata vaihteli. Käytännössä noviisi ei siis osunut vasaralla oikeaan kohtaan taltan päätä, koska vasaran liikerata oli joka lyönnillä eri. Jos tutkimuksen olisi lopettanut tähän, Bernstein olisi voinut vahvistaa vallitsevan käsityksen oikeasta tekniikasta. Sen sijaan hän kävi vielä läpi kokeneen sepän liikeradat, minkä ansiosta Bernsteinin työn hedelmistä kypsyi legendaarisia.
Nimittäin yllätykseksemme myös kokeneen sepän liikeradat vaihtelivat joka vasaran lyönnillä. Ei yhtä oikeaa tekniikkaa. Siitä huolimatta lyöntien lopputulos oli aina oikea eli osuma oikeaan kohtaan talttaa, vaikka vasara kulki joka kerta eri liikerataa. Uskomatonta, mutta totta. Bernstein kiteytti löytönsä toistoiksi ilman toistoja; taitavat sepät toistavat saman lopputuloksen toistamatta sitä tuottanutta liikerataa. Taito tai teknisyys ei siis ole oikean ratkaisun opettelua, vaan sopivan ratkaisun löytämisen opettelua. Kehittävä harjoittelu on siis ongelmien ratkontaa! Voimme verrata tätä siihen, kuinka taitava thainyrkkeilijä kykenee iskemään säärensä vastustajaansa yhä uudestaan ja uudestaan toistamatta kiertopotkua samalla tavalla kertaakaan.
Toinen Bernsteinin merkittävä löytö oli, että kokeneen sepän käsien liikerata vaihteli enemmän kuin vasaran liikerata, etenkin olka- ja kyynärnivelen kohdalta. Hän siis korjasi käsillään vasaran liikerataa lennosta, jotta se osuisi oikeaan kohtaan taltan päätä. Professori Rob Gray vertaa tätä ilmiötä osuvasti ohjukseen. Siinä missä tykinkuulalle ei ole mitään tehtävissä sen jälkeen, kun se on ammuttu matkaan, ohjusta voidaan nimensä mukaan ohjailla sen lentoradan aikana. Havainto oli merkittävä, koska ihmisen ajateltiin toimivan “motoristen ohjelmien” mukaan. Pelkistetysti sanoen opimme toistoihin pohjautuvan harjoittelun myötä erilaisia “kaavoja”, joita toteutamme ikään kuin lähettäisimme napin painalluksella tykinkuulan matkaan ennalta suunniteltua reittiä pitkin ja toivomme parasta.
Jos palaamme esimerkkiimme taitavasta thainyrkkeilijästä potkimassa vastustajaansa säärellä kylkeen, myös hän joutuu hienosäätämään potkujaan lennosta joka kerta. Muutoin hän ei pysty saavuttamaan vastustajan kylkeä tämän liikkuessa. Tai jos potku on jo aluksi kalibroitu vahingossa hieman väärään suuntaan, kuin heittäisi palloa hieman ohi kohteesta, tai kuin totuttelisi vuokra-auton kytkimeen.
Bernsteinin havainnot on sittemmin vahvistettu yhä uudestaan ja uudestaan eri yhteyksissä – myös huippu-urheilijoiden kohdalla, kuten professori Rob Gray käy havainnollistavasti läpi mainioissa kirjoissaan. Voi olla vaikea hyväksyä, etteivät taitolajien huiput erotu muista sen ansiosta, että he olisivat sisäistäneet parhaan “lajitekniikan”. Osasyynä oikean tekniikan puuttumiseen on se, että jokaisen suorituksen olosuhteet ovat ainutlaatuiset. Tennislegenda Rafael Nadal kuvaa asiaa niin hyvin omin sanoin, että minun on paras vain siteerata häntä vapaasti suomennettuna:
Sitä luulisi, että miljoonien ja miljoonien lyömieni pallojen jälkeen tenniksen peruslyönnit alkaisivat näkyä, ja että puhdas, luotettava lyönti olisi minulle lasten leikkiä. Mutta niin ei ole. Ei ainoastaan sen takia, että joka päivä olotila on erilainen, vaan myös siksi, että jokainen lyönti on erilainen; joka ikinen. Siitä hetkestä lähtien, kun pallo on liikkeessä, se tulee sinua kohti erilaisissa kulmissa ja nopeuksissa, enemmän yläkierrettä tai takakierrettä, tai loivempana tai korkeampana. Erot saattavat olla pikkiriikkisiä, mutta niin ovat myös variaatiot, joita kehosi tekee – olkapäät, kyynärpäät, ranteet, lantio, nilkat, polvet – jokaisessa lyönnissä. Ja on vielä niin monia muita tekijöitä – sää, alusta, vastustaja. Kaikki pallot saapuvat eri lailla, mikään lyönti ei ole samanlainen.
Professori Rob Gray kiteyttää: “Jos haluamme tuottaa saman lopputuloksen alati vaihtelevissa olosuhteissa, meidän tarvitsee käyttää erilaista liikettä joka kerta. (s. 20)” Tämä kiteyttää hyvin myös sen, miksi jokaisen kiertopotkun täytyy olla erilainen. Aloittelijat kuitenkin kysyvät minulta usein esimerkiksi, mihin tukijalka pitäisi laittaa. “Optimaalisen” sijainnin ohjeistamisen sijasta kehotan heitä kokeilemaan ja havainnoimaan, miten tukijalan sijainti vaikuttaa potkuun. Tarkoitus on oppia potkaisemaan kohteeseen halutulla tavalla ilman, että jalan pitäisi olla tietyssä paikassa.
Video 1. Esimerkki lähtöasennon muuttamisesta kiertopotkuharjoitteen monipuolistamiseksi.
On tosin yritetty löytää “se oikea” lajitekniikka mallintamalla esimerkiksi golf-ammattilaisia. Yksilöiden väliset erot ovat kuitenkin niin suuret, että sitä oikeaa tekniikkaa etsivät tutkijat yltävät parhaimmillaan keskiarvoiseen tekniikkaan. He siis laskevat urheilijoiden liikeradoista keskiarvoiset kulmalukemat, jotka eivät vastaa yhdenkään oikean henkilön suoritusta. Se on vähän kuin tilaisi räätäliltä itselleen optimaalisen puvun, jossa mittoina käytettäisiin “eliittisuomalaisten” mittoja. Tai jos yrittäisimme valmistaa yleisavaimen sen perusteella, mikä kaikissa “parhaissa” avaimissa on yhteistä.
Voi olla kuitenkin ehkä vielä yllättävämpää kuulla, että alan huippujen välillä liikeratojen vaihtelu on itse asiassa suurempaa kuin aloittelijoiden välillä. Aloittelijoiden suoritukset muistuttavat siis enemmän toinen toistaan kuin huippujen. Liikeradat eivät hioudu timanttisiksi, vaan pikemminkin vapautuvat kuin vesi sulaessaan valmiina ottamaan sen astian muodon, johon se kaadetaan, kuten ikoninen Bruce Lee kuvasi.
Mielenkiintoisesta kyllä ammattilaisten liikeradat ovat jopa niin yksilöllisiä, että niistä voidaan muodostaa yksilöllinen “koordinaatioprofiili”. Sen avulla tekoäly voi tunnistaa yksittäisen urheilijan silloinkin, kun hän suorittaa eri lajia, kuin missä koordinaatioprofiili muodostettiin. Olkoon että nämä kaikki lajit olivat kuitenkin heittolajeja. Oikean tekniikan maailmassa ammattilaisten liikeratojen pitäisi alkaa muistuttamaan toinen toistaan, ikään kuin he tapaisivat toisensa kuvitteellisen tekniikkavuoren huipulla. Sen sijaan tilanne on päinvastoin. Ehkä meistä parhaatkin toimivat väärin ja onnistuvat silti?
Mitä olemme siis oppineet? Tässä pieni yhteenveto.
Parhaat taiturit saavuttavat saman lopputuloksen toistamatta samaa liikerataa – ikinä.
Heidän liikeratansa elävät lennosta varmistaen halutun lopputuloksen.
Parhaiden taiturien liikeradat eroavat toisistaan jopa enemmän kuin aloittelijoiden välillä.
En tiedä sinusta, mutta ainakin minun kohdallani myytti oikeasta tekniikasta murtui näiden havaintojen myötä. Sen vuoksi en enää opeta “oikeita” ratkaisuja, vaan kehitän valmennettavieni taitoa ratkoa ongelmia eli saavuttaa haluttu lopputulos erilaisissa tilanteissa. Toisin sanoen heistä tulee sopeutumiskykyisiä.
Kerron vielä loppuun hyytävän, mutta olennaisen taustatiedon Bernsteinin toimeksiannosta. Hänen tekemänsä selvityksen tilasi Neuvostoliiton Työvoiman keskusinstituutti, jonka johtaja, Aleksei Gastev, teetätti kokeita, joilla työntekijät saataisiin toimimaan kuin koneet:
“Sadat identtisesti pukeutuneet harjoittelijat marssitettiin riveissä penkeilleen, ja käskyt jaettiin koneiden surinalla. Työntekijät koulutettiin vasaroimaan oikein pitämällä kiinni vasarasta, joka oli kiinnitettynä sitä liikuttavaan vasarointikoneeseen niin, että puolen tunnin kuluttua he olivat sisäistäneet sen mekaanisen rytmin. Sama prosessi toistettiin piikkaamisen, viilaamisen ja muiden perustaitojen osalta. Gastevin tavoitteena oli, hänen itsensä mukaan, muuttaa työntekijä eräänlaiseksi 'ihmisrobotiksi' (sana ei ole sattumalta johdettu slaavilaisesta substantiivista robota, joka tarkoittaa työtä). Koska Gastev piti koneita ihmisiä parempina, hän ajatteli tämän edustavan parannusta ihmiskunnassa.” (Figes, 1996.)
Bernstein joutui varomaan havaintojensa julkaisuja, koska ne olivat ristiriidassa hänen aikakautensa vallitsevan käsityksen kanssa. Hänen kenties merkittävin teoksensa, Taitavuus ja sen kehittyminen (Dexterity and it’s Development), julkaistiin vasta lähes 70 vuotta myöhemmin hänen jo kuoltuaan. Bernstein aloitti työllään kuitenkin vallankumouksen siinä, miten ymmärrämme ihmisliikettä, toimintaa ja taitoja.
Katsotaan ensi kerralla nurinkurista, mutta tutkitusti todistettua lähestymistapaa siihen, miten saamme parhaan hyödyn irti taistelu- ja kamppailulajien kentällä testattujen tekniikoiden harjoittelusta.
Lähteet:
Bernstein, N. (1967). The coordination and regulation of movements.
Bernstein, N. A. (2020). Biomechanics for instructors. Springer Nature.
Bernstein, N. A. (2014). Dexterity and its development. Psychology Press.
Bril, Blandine. “The Primacy of Action in Development. A Commentary of N. Bernstein Dexterity and Its Development,” n.d.
Figes, Orlando, 1996, A People's Tragedy: The Russian Revolution 1891-1924.
Gray, R. (2021). How we learn to move: A revolution in the way we coach & practice sports skills.
Horst, F., Janssen, D., Beckmann, H., & Schöllhorn, W. I. (2020). Can individual movement characteristics across different throwing disciplines be identified in high-performance decathletes?. Frontiers in psychology, 11, 2262.
Sirotkina, I. E. (2012). Ad Marginem: the controversial history of Nikolai Bernstein’s book,“contemporary inquiries into the physiology of the nervous process”. Jahrbuch, 29-44.
Zheng, N., Barrentine, S. W., Fleisig, G. S., & Andrews, J. R. (2008). Kinematic analysis of swing in pro and amateur golfers. International Journal of Sports Medicine, 29(06), 487-493.
Kommentit