Tarvitseeko minun olla "kovis" harrastaakseni kamppailulajeja?

Myytti kivusta, kovuudesta ja kamppailutaidoista

Tutustuin hiljattain eräässä tapahtumassa fysioterapeuttiin, joka tykkää seurata kamppailu-urheilua ja oli myös utelias harrastamaan kamppailulajeja. Hän oli kuitenkin huolissaan itsensä satuttamisesta ja vahingoittamisesta näiden lajien parissa. Erityisesti häntä tuntui painavan huoli aivojen vaurioitumisesta päähän kohdistuvista iskuista. Minut kuitenkin yllätti hänen vilpitön, ällistyksenomainen epäusko, kun kerroin, että kamppailulajeja voi myös harrastaa yhtä turvallisesti kuin mitä tahansa muutakin liikuntamuotoa tai urheilulajia. Mikä parasta, taitavaksi kamppailijaksi tai itsensä puolustajaksi oppiminen ei edellytä kovaa päätä, itsensä vaarantamista tai kivun ja pelon kautta oppimista. Itse asiassa nämä seikat todennäköisesti vain haittaavat oppimista.

Mielestäni on aika kaataa tämä syvälle pesiytynyt ja erittäin haitallinen myytti, jonka mukaan kamppailijan tulisi olla kova tai sitkeä (engl. tough) perinteisessä mielessä; hän ei pelkää ja on valmis jyräämään kaikki esteet tieltään, eikä paljasta heikkouksiaan; kovat iskut päähän tekevät hänestä vain uskottavan. Tämä myytti vaikuttaisi olevan erittäin vahva etenkin thainyrkkeilystä ja vapaaottelusta mutta myös muista lyöntejä ja potkuja sisältävistä lajeista. Luettuasi tämän tekstin voit alkaa etsimään itsellesi salia, jossa tämä myytti ei elä, ja saat vihdoin nauttia kamppailusta.

Millaista totuusperää myytillä on?

Sanotaan, että jokaisen myytin taustalla piilee jokin totuus. Tässä myytissä totuus on se, että kovat iskut kehoon, etenkin päähän, voivat aiheuttaa vakavia ja pysyviä vaurioita. Sen lisäksi potkuja ja lyöntejä sisältävissä ammattilaisotteluissa kovat iskut päähän ovat erittäin todennäköisiä. Ammattilaisena niihin kannattaa siis varautua! Silti niiden saaminen on mahdollista myös esimerkiksi jalkapallossa päällä puskemalla ja törmäystilanteissa sekä jääkiekossa taklauksissa ja kaatumisissa. Valitettavasti joillakin saleilla on tulkittu niin, että koska ammattilaisotteluissa lyödään kovaa, myös harjoituksissa on syytä iskeä harjoitusparia kovaa, muun muassa päähän. Tämä koskee käytännössä sparriharjoittelua, josta jotkut puhuvat jopa “matsaamisena”, viitaten otteluun. 

Toiseksi on tietenkin niitä yksittäisiä sankareita, jotka iskevät pahaa-aavistamatonta harjoituspariaan kovaa joko todistaakseen jotain, taidottomuutensa vuoksi, koska eivät pärjää muuten tai muun mielenoikun johdosta. Väkivaltaisia henkilöitä on kuitenkin hyvin vähän ja heitä löytyy yhtä lailla myös muiden urheilulajien parista. He eivät yleensä pidä siitä, jos he saavat samalla mitalla takaisin, jolloin he lähtevät lätkimään muualle. Kerron myöhemmin tässä tekstissä, miten tällaisia henkilöitä on kuitenkin parempi käsitellä.

Kolmanneksi vahinkoja voi sattua missä vain, oli tarkoitus mikä hyvänsä. Kuten paritanssissa voi astua toisen varpaille, kamppailulajien parissa harjoituspari saattaa joskus tullakin yllättäen “vastapalloon”, jolloin harmittoman kevyt lyönti voikin kirpaista. Koska kyse on kahden (tai useamman) henkilön vuorovaikutuksesta, yksin on mahdoton hallita tilannetta. Sain esimerkiksi itse juuri eräissä treeneissä kiertopotkun leukaan, koska luin tilannetta väärin ja lähdin sukeltamaan potkua kohti. Potku oli kuitenkin onnekseni ja tarkoituksenmukaisesti niin kevyt, ettei se juuri sattunut edes leukaan osuessaan. Kiitos ja kumarrus parilleni hyvästä potkun hallinnasta! Sain hyvän oppikokemuksen vaurioittamatta itseäni.

Miksi kamppailutaitojen oppiminen ei edellytä kovaa sparraamista?

Ensinnäkin on täysin tervettä ja normaalia tuntea pelkoa lyöntejä, potkuja ja jopa kiinni tarttumisia kohtaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki iskut tai muut hyökkäykset olisivat meille vaarallisia. Iskujen vaara perustuu yksinkertaisesti liike-energiaan eli nopeuden ja massan yhtälöön sekä osumakohtaan. Vain grammoja painavasta luodista tekee vaarallisen sen nopeus. Tonneja painavasta, päin peruuttavasta kuorma-autosta tekee vaarallisen puolestaan sen massa.

Meidän ei siis todellisuudessa tarvitse pelätä kevyitä iskuja, vaikka aloittelijat yleensä niitä pelkäävätkin. Asian järkeily ei tietysti poista tätä pelkoa. Pelon voi kuitenkin poistaa sen kohtaaminen hyvien kokemusten kautta, edeten pienin askelin. Siksi yksi ensimmäisistä aloittelijoiden kanssa käyttämistäni harjoituksista on “läpsylitta” olkapäihin, jossa parin molempien osapuolten tehtävä on koskettaa pariaan kädellään olkapäähän ja puolestaan välttää itse kosketetuksi tuleminen. Tämän harjoitteen aikana reaktiot ovat lähinnä innostuksen ja naurun sävyttämiä. 

Positiiviset fiilikset ovat puolestaan hedelmällinen maaperä ottaa pieniä askelia kohti kevyitä iskuja, joita harjoitellaan sitten tietenkin suojavarusteiden kanssa. Kun pääsee hyvällä mielellä huomaamaan, ettei kosketus sattunutkaan, uskaltaa lisätä hieman nopeutta ja todeta taas, ettei sattunutkaan ja niin edelleen. Pian kosketuksesta tuleekin huomaamattomasti kevyt isku, joka ei pelota!

Taitojen oppimisen kannalta kevyet iskut, jotka eivät pelota toimivat yksiselitteisesti paremmin kuin iskut, jotka pelottavat. Ensinnäkin pelko on tutkitusti taidon oppimisen este. Siksi suosittelen valmentajille ohjaamaan liian kovaa voimaa käyttävät henkilöt joko harjoittelemaan säkin kanssa tai ohjaamaan heidät ovesta ulos. Säkkiä ei satu ja sen hakkaaminen samalla, kun muut pääsevät pitämään hauskaa, on yllättävän hyvä kannustin ottamaan kevyesti tai vaihtamaan oma-aloitteisesti maisemaa. 

Jos olet puolestaan tällaisen henkilön harjoitusparina, suosittelen pyytämään suoraan, “voitaisiinko ottaa kevyesti”. Jos tämä ei toimi, kannattaa keskeyttää harjoitus ja ilmoittaa valmentajalle, että “nyt mennään liikaa omien mukavuusrajojen yli”. Kokenut ja taitava harjoituspari voi toki keskittyä halutessaan myös hallitsemaan ja väsyttämään tällaista henkilöä, jotta hän huomaisi, ettei hänen asenteensa toimi. En kuitenkaan suosittele vastaamaan väkivaltaan väkivallalla, koska väkivalta ei kuulu harjoituksiin. Itseään saa ja täytyy toki suojella, jos sille tulee tarve.

Toiseksi kevyet, usein myös hitaammat iskut antavat harjoittelijalle enemmän aikaa oppia havainnoimaan, mistä tunnistaa alkavan iskun. Samalla uskaltaa kokeilla erilaisia ideoita vailla pelkoa rangaistuksesta kovan osuman muodossa. Kevyt isku voi myös olla nopea. Mikä tekee nopeasta iskusta kevyen, on luonnollisesti joko iskun jarruttaminen juuri ennen osumaa tai vähentämällä iskussa välittyvää massaa joustamalla, kuten toimisit pyrkiessäsi laskeutumaan hypystä mahdollisimman kevyesti. Paras oppimistulos saadaan vaihtelemalla iskujen nopeutta ja kohdetta, jolloin oppii ajoittamaan ja kohdistamaan puolustuksen oikein sen suhteen, mihin ja milloin isku osuu.

Kolmanneksi taidon ja hyvien kokemusten kertyessä myös itseluottamus kasvaa, jolloin kovemmat iskutkaan eivät enää pelota, koska niitä pystyy käsittelemään taidokkaasti. Vähän samaan tapaan kuin vaikkapa auton ketterä käsittely vilkkaassa liikenteessä vaatii rauhassa totuttelua ja hyviä oppimiskokemuksia. Minulla onkin ilo päästä seuraamaan läheltä, kuinka kaikenikäiset, -kokoiset ja -luonteiset harrastajamme ylittävät itsensä turvallisessa ja kannustavassa harjoitteluympäristössä, innostuvat sparraamisesta ja tulevat hämmästyttävän taitaviksi kukin omaa tahtiaan. 

Kannustankin siis sinua etsimään itsellesi seuran, jossa valmennus ja kulttuuri tukevat oppimista “vanhan koulukunnan sitkeyden” ja nokkimisjärjestyksen selvittelyn sijaan. Sen huomaa hyvin nopeasti ilmapiiristä.

Lopuksi todellinen sitkeys tai kovuus onkin ominaisuus, joka kehittyy tuomalla omat vahvuudet ja heikkoudet, koko olemuksensa epävarmuuksineen ja haavoittuvuuksineen treeneihin kohdatakseen itsensä sellaisena kuin todella on kerta toisensa jälkeen. Huippuvalmentaja Steve Magness tiivistääkin tämän lyhyesti: “Ole oma itsesi. Se on todellista sitkeyttä.”

Kirjoittanut: Dani Warnicki

Tiedonjanoisille ja lähdekriittisille:

Steve Magness (2023). Do Hard Things: Why We Get Resilience Wrong and the Surprising Science of Real Toughness

Sami Kalaja & Teppo Kalaja (2022). Kehonhallinta - Liikuntataitojen oppiminen ja harjoittelu.

Rob Gray (2022). Learning to Optimize Movement: Harnessing the Power of the Athlete-Environment Relationship

Rob Gray (2021). How We Learn to Move. A Revolution in the Way We Coach & Practice Sports Skills.