Näin opit taitoja paremmin - osa 1

Olimmepa sitten taitojen harjoittelijan tai ohjaajan roolissa, jokaisella meistä on oletuksia siitä, miten taitojen oppiminen tapahtuu. Muuten harjoittelisimme vain sattumanvaraisesti. Oletuksemme pohjautuvat tyypillisesti omiin kokemuksiimme ja siihen, "miten asiat on aina ennekin tehty". Hyödyntämällä tutkittua tietoa taitojen oppimisessa voit sekä oppia että opettaa taitoja paremmin kuin toimimalla pelkästään omien kokemuten pohjalta, tai harjoittelemalla niin kuin “aina ennenkin on tehty”.

Tieteeseen nojaavat lähestymistavat taitojen oppimiseen ja opettamiseen voidaan jakaa karkeasti informaation prosessointiin (IP) ja ekologiseen malliin (E). Kutsutaan ensimmäistä käytännöllisistä syistä ratkaisukeskeiseksi malliksi ja jälkimmäistä ongelmakeskeiseksi malliksi. Katsotaan ensin, miten ne eroavat käytännössä ja sen jälkeen, mitä yhteistä niillä on. Samalla tarjoan käytännön esimerkkejä, kuinka hyödyntää molempia malleja taitojen harjoittelussa. Jätän näiden mallien käytännön eroja selittävän teoreettisen puolen läpikäynnin toista tekstiä varten siitä kiinnostuneille. Pureudutaan siis harjoittelun käytäntöön.

Tässä välissä täytyy kuitenkin huomauttaa seuraavasta. Koska taitojen oppiminen on laaja kokonaisuus, jota ei saa millään mahdutettua yhteen blogitekstiin, käsittelen aihetta useammassa osassa. Siitäkin huolimatta minulta jää varmasti useita tärkeitä aiheita käsittelemättä. Keskityn näissä teksteissä niihin asioihin, joiden parissa kamppailen päivittäin taitojen oppimisen parissa. Olen varma, että ne auttavat myös muita taitojen oppimisesta kiinnostuneita. Vaikka käsittelen taitojen oppimista kamppailu- ja itsepuolustuslajien esimerkkien kautta, samat seikat pätevät myös muiden taitojen oppimisessa.

Toistoja tarvitaan, mutta mitä toistetaan?

Ensimmäinen ja ehkä selkein käytännön seikka taitojen oppimisessa ja opettamisessa on se, lähestyykö taitojen harjoittelua ratkaisut vai ongelmat edellä. Taito voidaan nähdä tilannesidonnaisena kykynä ratkoa ongelmia, kuten esteen ylittäminen, vastustajan kaataminen tai pallon heittäminen koriin erilaisissa olosuhteissa. Taitojen oppiminen vaatii kieltämättä harjoittelua, tai toistoja, mutta mitä oikeastaan toistetaan?

Ratkaisut edellä tarkoittaa käytännössä sitä, että pyrimme toistamaan harjoittelun alusta asti oikeaa tapaa, tai tekniikkaa tehdä jokin asia. Esimerkiksi voidaan ajatella, että kamppailussa vastustajan potkaisemiseen on olemassa oikea tekniikka, jolla se pitää tehdä, jotta saadaan aikaan haluttu vaikutus, kuten vastustajan vahingoittaminen tai pisteen saaminen. Ohjaajan tehtävä on kuvata ja näyttää harjoittelijalle tämä tekniikka ja korjata kaikki harjoittelussa ilmenevät virheet eli poikkeamat tästä tekniikasta. Harjoittelijan tehtävä on vuorostaan keskittyä oikean tekniikan toistamiseen, kunnes hän oppii tekemään sen sitä ajattelematta. Tätä voidaan toteuttaa käytännössä esimerkiksi varjonyrkkeillen tai potkimalla pädeihin, kuten Muay Thaissa ja muissakin lajeissa tyypillisesti tehdään.

Ongelmat edellä tarkoittaa puolestaan sitä, että harjoittelussa toistetaan ongelmanratkontaa, ei ratkaisuja. Tavoitteena on siis kehittyä taitavaksi ongelmien ratkojaksi. Käytännössä vastustajan potkaisemiseen ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa. Taito on siis vastustajan suojauksen ohi potkimista halutun vaikutuksen aikaansaamiseksi, ei tietyn tekniikan toteuttamista. Tietty tekniikka, eli liikerata, on puolestaan taitavuudesta kumpuava tilannekohtainen ratkaisu käsillä olevaan ongelmaan, kuten vastustajan vahingoittamiseen potkuetäisyydeltä tai kaatamiseen painitilanteesta. Tätä ongelmaa voidaan myös kutsua tehtäväksi. Ohjaajan tehtävä on tekniikoiden ohjeistamisen sijasta suunnitella harjoittelijalle sopivan tasoinen versio ongelmasta ratkaistavaksi. Esimerkiksi vastustajan potkiminen voidaan aloittaa “pelillä”, jossa molempien osapuolten tehtävä on pyrkiä koskettamaan toisiaan jalkapohjalla reisiin ja väistellä vuorostaan toisen osumia.

Kuinka realistista harjoittelun pitää olla?

Toinen tärkeä käytännön seikka taitojen oppimisessa on konteksti eli asiayhteys. Se voitaisiin tässä tiivistää kysymykseen: “voiko taidon oppia irrallaan tilanteesta tai olosuhteista, joissa sitä pitäisi käyttää?”. 

Ratkaisukeskeiselle lähestymistavalle on tyypillistä se, että taidon oppiminen irrotetaan ns. varsinaisesta suoritustilanteesta, kuten varjonyrkkeilyssä tapahtuu. Ajatus on, että oikea tekniikka on helpompi sisäistää ensin, kun voidaan keskittyä vain siihen ilman ylimääräisiä ja monimutkistavia “häiriötekijöitä”. Tekniikan oppimisen jälkeen voidaan alkaa hiljalleen tuomaan näitä tilanne- ja olosuhdetekijöitä, kuten vastustaja, mukaan. Käytännössä tämä tarkoittaa kamppailussa aiemmin opittujen tekniikoiden soveltamista sparratessa. 

Eteneminen voi tapahtua käytännössä niin, että harjoitellaan tekniikkaa ensin varjonyrkkeilemällä, josta siirrytään parin kanssa harjoitteluun. Jos kyseessä on vaikkapa kiertopotkun harjoittelu, voidaan hyödyntää välineitä, kuten Muay Thaissa tyypillisesti  potkutyynyjä (vrt. thaipädejä). Jos kyseessä on puolestaan esimerkiksi maahanvienti vastahyökkäyksenä lyöntiä vastaan, sitä harjoitellaan parin kanssa siten, että toinen suorittaa lyönnin ja toinen puolestaan maahanviennin. Lyöjä ei vastusta maahanvientiä. Lopuksi voidaan siirtyä maahanviennin harjoitteluun niin, että harjoituspari vastustaa sen tekemistä, eli sparrataan.

Ongelmakeskeiselle lähestymistavalle on puolestaan tyypillistä se, että harjoittelu pyritään tekemään suoritustilannetta mahdollisimman edustavalla (engl. representative) tavalla. Tällä tarkoitetaan, että harjoittelutilanne vastaa niin paljon varsinaisen suoritustilanteen  olosuhteita kuin vain turvallisuuden ja käsillä olevien keinojen puitteissa on mahdollista ja mielekästä. Mitä edustavampi harjoittelutilanne on, sitä paremmin siinä opitut taidot siirtyvät käytäntöön suoritustilanteessa. 

Kamppailu- ja itsepuolustuslajeissa yksi merkittävin tällainen olosuhdetekijä on harjoitusparin aktiivisuus eli vastustaminen. Kun molemmat osapuolet ovat aktiivisia toimijoita, käytetään myös nimitystä elävä harjoittelu. On hyvin erilaista onnistua potkaisemaan tai kaatamaan harjoituspari, joka pyrkii vastustamaan sitä kuin sellainen, joka käyttäytyy räsynuken tavoin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että harjoittelun pitäisi tapahtua “täysiä”, mikä on harmillisen yleinen harhaluulo. Voimaa, nopeutta ja käytettävissä olevia keinoja on hyvä säädellä sopivan vastuksen aikaansaamiseksi. 

Itse asiassa koirien välinen leikkiminen antaa mielestäni hyvää suuntaa sille, miltä kamppailun harjoittelun olisi hyvä näyttää myös ihmisten välillä, kun käytetään ongelmakeskeistä lähestymistapaa. Leikkiessä vahvempi koira harvoin riepoo nuorempaa koiraa täysillä. Se johtaa nopeasti murinaan, ulinaan ja ikävyyksiin. Se on tappelua. (Jätetään se kehään tai oman hengen puolustamista varten.) Sen sijaan vanhempi koira leikkii nuoremman kanssa sovittaen oman toimintansa nuoremman tasolle kuitenkin hieman haastaen häntä, jotta nuorempi pääsee oppimaan. Tämä leikkiminen on susilta periytynyt tapa oppia saalistamaan ja puolustamaan reviiriä, mikä on erityisen yleistä myös muilla nisäkkäillä.

Mitä seuraavaksi?

Tekstin seuraavia osia odotellessasi, voit tehdä seuraavaa:

1. Pohdi, mitä ideoita nämä lähestymistavat herättävät sinussa.

2. Tunnista, miten harjoittelusi tai ohjaamisesi istuu tässä esitettyihin raameihin.

3. Yritä soveltaa jotain tässä esitettyä seikkaa omassa harjoittelussasi tai ohjauksessasi.

Tiedonjanoisille ja lähdekriittisille:

Sami Kalaja & Teppo Kalaja (2022). Kehonhallinta - Liikuntataitojen oppiminen ja harjoittelu.

Rob Gray (2021). How We Learn to Move. A Revolution in the Way We Coach & Practice Sports Skills.

Kirjoittaja:

Dani Warnicki